Valtioneuvos Riitta Uosukaisen puhe Ilmajoen sukujuhlilla 13.6.2009

Petter Hällströmin jälkeläisten Sukuyhdistys ry:n 40-vuotisjuhla 
Ilmajoella 13.6.2009

Valtioneuvos Riitta Uosukainen: 
ITÄ ON ITÄ JA LÄNSI ON LÄNSI – MUTTA KYLLÄ NE VOIVAT TOISENSA KOHDATAKIN

Kunnioitettu yleisö
Arvoisat sukulaiset
Rakkaat naiset ja hyvät herrat

Vördade festpublik
Ärade slättningar
Mina damer och herrar

Iloni ja kunniani on olla juhlapuhujan paikalla Petter ja Elisabet Hällströmin sukuseura ry:n 40-vuotisjuhlassa. Erittäin suuri määrä lahjakkaita sukulaisia on selvästikin ahertanut tämän juhlatapahtuman hyväksi; haluan kiittää teitä lämpimästi jo tässä vaiheessa.
Jag har sett, hur stor mängd av begåvade folk och släktingar har arbetat för denna fest och händelse; jag villa tacka varmt er redan i detta skede.

Sukutapahtumassa on välttämätöntä tilittää oma paikkansa ja suhteensa sukuun ja sukuihin. Koska olen julkisen elämäntyöni tehnyt Karjalasta käsin, moni ällistyy, kun lähden omiin sukujuhliin Pohjanmaalle. Viittaan kernaasti F.M. Dostojevskin mottoon: Kenestä ihminen puhuu mieluiten? Itsestään.
Siispä puhun itsestäni. Jokainen meistä seisoo koordinaatistossa, jonka luovat isät ja äidit ja seuraavassa polvessa molemmin puolin samoin. Sukupuut haarovat monipuolisesti, eikä loppua olekaan, tiedon puutetta kylläkin.

Olen siis Riitta Maria Uosukainen (o.s. Vainikka), Reino Valfrid Vainikan ja Aune Maria Vainikan (o.s. Ruohonen) keskimmäinen tytär. Puolisoni on everstiluutnantti Toivo Verneri Uosukainen, Leevi Verner ja Impi Maria Uosukaisen (o.s. Keltanen) ainoa poika. Olen syntynyt Jääsken Ensossa niin kuin isänikin. Äitini on syntynyt Teuvalla. Mieheni on syntynyt Ruokolahdella, nykyisellä Imatralla. Appeni on syntynyt Valkjärvellä Karjalankannaksella, anoppini Ruokolahdella Kuokkalammin kylässä. Ainoa poikamme lääketieteen lisensiaatti, anestesialääkäri Antti Jaakko Ilmari on syntynyt Imatralla, hänen vaimonsa lääketieteen lisensiaatti Marlene Ine (o.s. Doktar) Helsingissä, niin kuin myös heidän tyttärensä Sofia Ine (4 v.). Marlenen äiti filosofian maisteri Leonore Biese on arkkitehti Ine Biesen ja professori Y.M. Biesen tytär ja taidemaalari Helmi Biesen pojantytär, ja Marlenen isä Martin Doktar on alkujaan Pohjanmaalta. Pikku Sofian sukuverkko siis kutoutuu Karjalaan, Helsinkiin ja Pohjanmaalle.

Oma identiteettini on vahvasti karjalainen, mitä korostaa evakkous. Olen kaksivuotiaana lähtenyt Jääsken Ensosta ja asun nyt Imatralla Etelä-Karjalassa, Vuoksenlaaksossa yhtä kaikki. Ikkunastamme näkyvät vanhan Enson, nykyisen Svetogorskin tehtaanpiiput. Välissä on raja, maailmojen raja.

Hyvät hällströmiläiset, äskeinen luettelo on kuin Vanhasta testamentista, jossa ei yhdessäkään luvussa päästä liikkeelle ilman sukuselvitystä: Kainille syntyi Henok, Henokille syntyi Irad, Iradille syntyi Mehujael, Mehujaelille syntyi Metusael, ja Metusaelille syntyi Lemek… Minäkään en päässyt. Totean vielä, että Vainikan sukua tutkitaan, Uosukaisen sukua on tutkittu, Uosukaisten suku Karjalasta ilmestyi 2002. Anoppini puolelta Keltasen sukuseura on vahva Ruokolahdella.

Vahvimmin on kuitenkin tutkittu äitini suku, Petter ja Elisabet Hällströmin jälkeläiset. Ainakin seitsemän sukuteosta on hyllyssäni ja yksi af Hällström kaupan päälle. Ei ole ollut helppoa seurata kaikkia entisiä linjoja, ihmisten sukunimethän vaihtelivat – niin kuin taas alkavat vaihdella. Suurenmoinen kansanedustaja, Sotavallan kartanon isäntä Sampsa Aaltio Lempäälästä, ryhtyi selvittämään, miten olin ollut evakossa sukulaisissa Lempäälässä, kun hänkin piti minua umpikarjalaisena. Sen perästä ei minulta ole sukulaisia puuttunut Länsi-Suomessa, ja kyllä heitä ihanasti ilmoittautuu Itä-Suomessakin.

Sieltä löytyivät sukutauluista Ruohoset ja Ruohosenmaat, Jaskarit ja muut. ”Määkin oon niitä Hällströmejä”, sanotaan ja sitten taas kysytään, mitä haaraa. Ja nyt osaan jo sumeilematta vastata: ”Katariinan haaraa.” Hällströmejä on historiassa ja lähityötovereinakin ollut paljon, on Heikki Klemettiä, Sipi Tilusta, Jaakko Nummista, Kirsti Ala-Harjaa, Markus Aaltosta, Kalevi Kivistöä, Harri Jaskaria, Esa Saarista. Viimeisin ”löytö” on Karjalaisen Kulttuurin edistämissäätiön hallituksessa kirkkoneuvos Risto Voipio.

Eteläpohjalaiset ovat ylpeää väkeä, ja niin oli äitinikin. Muut tekivät mitä osasivat, äiti mitä tahtoi. Meillä laulettiin ja soitettiin – Vainikat olivat vahvasti musiikkiperhe. Joka viikko meillä oli pohjalaistuokio: äitini, joka oli erinomainen leipoja, lausui: ”Mie en oikeestaa ossaa näit piirakoi nii hyvi tehä, ku mie en oikeestaa oo karjalainen.” Se oli kuin tunnustautuminen omaan menneisyyteen, omiin juuriin. Alex Ruohosen, hänen isänsä, ensimmäinen vaimo Helga Maria (o.s. Kalmgren) kuoli Teuvalla seuraavan lapsen synnytykseen, ja parivuotias pikku Aune siirtyi – ilmeisesti taas Lempäälän kautta- isänsä kanssa Kannakselle. Perheessä oli ”siun lapsii ja miun lapsii ja meiä lapsii”, tällaisia uusperheitä oli paljon silloin niin kuin on nytkin, kun kaikki nimet eivät tahdo mahtua ovien nimikilpiin. Ennen syynä olivat varhaiset kuolemat, nyt etäälle kasvamiset ja monet muut avio- tai avoerojen syyt.

Äidissä kyllä oli aimo annos Teuvan rivakkaa. Hän oli tumma ja tulinen ja hyvin vahva nainen, monipuolinen tekijä. Isä taas oli taitava ammattimies, sähköasentaja, seuramies, musiikkimies, joka soitti mitä vain. Koko perhe luki. Isä luki ääneen lapsille satuja ja kiireiselle vaimolleen sanomalehtiä. Koti on levon ja luottamuksen ja akkujen lataamisen paikka.

Olen todennut, että perhe on suvun perussolu. Sitä pitää vain viljellä. Minä soisin perheen ja suvun lämpöä kaikille. Niin syntyy oikealla tavalla lauman lämpöä, eikä kaaosta. Nykyisin liian usein lähimpiä omaisia ovat viranomaiset. Perheet kutistuvat ja kohtaamiset harvenevat; siksikin suuret sukutapahtumat ovat tärkeitä. Omassa lapsuudessani isovanhemmat ja sedät ja tädit isän puolelta ja eno äidin puolelta merkitsivät paljon. Sittemmin olen ilomielin kohdannut kaikki sukulaiset, etäisetkin. Verkko on toisaalta vahva, toisaalta hauras. Tietotekniikka auttaa asiaa.

Hyvät sukulaiset

Minä tulen rajalta. Suomi on rajojen maa. Jos Päijänteestä vedetään viiva, länsi ja itä ovat joutuneet hyvin erilaisiin kohtaloihin. Pähkinäsaaren rauhasta (1323) lähtien Suomen raja on pannut tiukat ehdot ja jakanut kansaa. – Nyt alan jo olla kuin Johannes Virolainen, joka aina aloitti puheensa Pähkinäsaaren rauhasta tai päätyi siihen, nyttemmin minäkin olipa puhe kielonkukista tai heimojen asemasta tai Ruotsista tai Venäjästä, Pähkinäsaaren raja tulee vastaan. Täyssinä (1595), Stolbova (1617), Uusikaupunki (1721), Turku (1743), Hamina (1809), Tartto (1920), Moskova (1940), Moskova (1944) ja Pariisi (1947) ynnä vielä vanhan Suomen liittäminen uuteen Suomeen 1812 –siinäpä meille rauhantekopaikkoja, joissa kaikissa ratkaisevasti rajoja muutettiin. Muistanette, että Venäjän armeija marssi omalla maallaan Kymijoelle asti Ruotsia vastaan! Ja rajan kansa on joka vaiheessa kokenut kovia – Murhakorventie on kesämökkimme osoite Ruokolahden Utulassa; sekin muistuttaa rajan kiroista.

Täällä Ilmajoella rajakatsaus voi tuntua etäiseltä, mutta kyllä vaikutus on tuntunut kautta Suomen. Uudenkaupungin rauhan jälkeen esi-isämme Petter Hällström saapui Suomeen; Yhteishenki ja yhteenkuuluvuus –teoksessa mainitaan, ettei varmuudella tiedetä, mitä Petter teki vuosina 1719-23. Ruttoa pakoon lähdettiin Hälsingborgista Skoonesta; omaiset olivat kuolleet tautiin. Ja 14.11.1724 Petter Tavataan Suomesta, ehkä renkinä, ehkä sotilaspalvelijana; Ilmajoella hän toimi myös ruotumestarina. Myös räätälimestariksi häntä on tituleerattu. Hän on ollut menestyvä mies, edullinen naimakauppa Elisabet Arinin kanssa pani vauhtiin suvun, jota tässä juhlimme.

Sukututkimus on hieno harrastus ja monelle antoisa elämäntyö. M. Sakari Siltaloppi ja Irma-Liisa Särkkä ovat tehneet sankarillisen työn sukukirjoissa joihin olen jälleen tätä tilaisuutta varten perehtynyt. Erityisen vaikuttava on VIII sukukirja, joka karun asiallisesti kertoo Suomen sodissa menehtyneistä sukulaisista. Kunnia heille. Mutta oikeutta kohteilleen tekevät myös muut teokset. Ne ovat huolellisia, kaunisasuisia, asiaan perehtyneitä.

Tuhannet hällströmiläiset ovat löytäneet paikkansa kirjojen sivuilla. On piispaa, pappia, upseeria, opettajaa. Suvun merkkimiehistä kirkonisännät, kunnallismiehet, valtiopäivämiehet, lääkärit, maanviljelijät ja musiikin harrastajat ovat saaneet oman lukunsa jo Petter Hällströmin suku I:een. Petterin ja Elisabetin jälkeläiset jakautuivat Helena Westmanin, Elisabet Latva-Jussilan, Maria Hyövältin, Carl Hällströmin ja Katariina Jaskarin sukuhaaraan.

Nämä sukuhaarat eroavat toisistaan ratkaisevasti yhdestä kohtaa: Carl Hällström on poika ja hän saa koulutuksen. ”Sulvan kappalaisesta, varapastori ja Ilmajoen Jussilan omistaja Carl Hällströmistä ja hänen aviopuolisostaan Anna Reinistä polveutuu Hällströmin suku ja sen nykyiset sukuhaarat: af Hällström, Pankakoski ja Helasvuo.”

On kunnioitettavaa, että sukututkimus on suuntautunut myös tyttärien sukuhaaroihin. ”Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, keppikerjäläinen” luettiin lorua lapsuudessani. Kaikkia näitäkin lienee ollut Petter ja Elisabetin Hällströmin lasten, myös tyttärien, jälkeläisissä. Olen joskus ihmetellyt, missä sukujuhlista tai vaikka karjalaisten pitäjäjuhlista ovat epäonnistujat. – Koska itse olen Katariina Jaskarin sukuhaaraa, olen lukenut sen jakson tarkimmin, mutta rohkenen olettaa, että on mahdollista yleistää eräitä päätelmiä muiden tyttärien jälkeläisiin.

Hällströmien ns. tavalliset jälkeläiset joutuivat elämään kovilla niin kuin Suomessa tuolloin 1700-luvun loppupuolesta elettiin. 1800-luvun puolivälin ja vaikkapa vuoden 1902 luonnonolot ja niistä johtuvat nälkävuodet toivat nälkää, puutetta, sairauksia, imeväis- ja lastenkuolemaa, kuolemia synnytyksiin, monenlaista kurjuutta. Silti selvittiin tavalla tai toisella, päivästä toiseen, nikarasta nikaraan, vuodesta toiseen. Henkistäkin elämää oli, pyrittiin koulutusta kohti, mutta usein jouduttiin tyytymään luku- ja kirjoitustaitoon tai vain lukutaitoon.

Ajan mittaan maatalous uudistui; tilat periytyivät pojille. Maassamuutto oli yleistä. Pohjanmaan eri pitäjiin muutettiin peruspitäjistä perhekunnittain. Muutto kaupunkeihin alkoi. Muun muassa Virroilta muutettiin etenkin Tampereelle, ja teollisuuskin osoitti alkumerkkejä. Hällströmit perustivat Pankakosken tehtaan; tuntui mielenkiintoiselta havaita, että miniäni isä Martin Doktar on toiminut 2000-luvulla Pankakosken johtajana.

Siirtolaisuus tasasi väestöpainetta olennaisella tavalla. Amerikkaan muutettiin vaihe vaiheelta, ja jo muuttaneet ystävät auttoivat toisiaan alkuun. Elämä oli siellä kovaa, mutta ei kotimaata kovempaa. Monet naiset katsoivat parhaaksi jäädä siisteihin sisätöihin mieluummin kuin raskaisiin maatilatöihin tai vastaaviin kotimaassa.

Kaupunkiin muuttamisen ja siirtolaisuuden lisäksi kolmantena mahdollisuutena elinolosuhteiden parantamiseen oli muutto Keski-Pohjanmaalle; Nivala oli muuttoalueista suosituin. Myös Karjalankannakselle muutettiin jonkin verran, ja etenkin Katariinan sukuhaaraan kuuluvat olivat näitä muuttajia.

Hyvät kuulijat

Sukukirja VII.I:n sivuilta 170–172 löytyvät Lempäälän Ruohosenmaat, minulle tärkeät sodan turvahenkilöt. Sieltä löytyy myös Aleksi Ruohonen, vuoteen 1901 Riihitupa. Hän oli syntynyt Virroilla 28.11.1879. Siellä ovat hänen kahdeksan lastaan, ensimmäisenä Aune Maria, minun äitini, toisena Helvi Elisabet, jonka syntyessä vaimo Helga Maria kuoli. Aleksi Ruohonen oli renki Virtain Kurjenkylän Joutsenjärvellä, Lempäälän Hävältilän Lastusessa, Teuvan Äystönkylän Kankaan talon työmies. Työmies hän oli sittemmin Ensossakin. Aleksin Curriculum vitae ei häikäise arvoja ja asemia metsästäviä. Mutta työnsä teki hyvin ja lapsia hän rakasti. Samanlaisia ansiolistoja on Suomi täynnä. Sellaisten varassa tämä maa on viljelty ja rakennettu. Huomata sopii, että Hällströmin suku piti vaikeina aikoina yhtä. Saima Ruohosenmaa oli evakkoperheellemme tärkeä ihminen. Lempäälän Lastusissa saatoimme välttää raskaimmat nöyryytykset, sillä me matkustimme omalla piletillä omaan osoitteeseen.

Hällströmin sukukirjojen sivuilla näkyy paljon raskasta työtä mutta myös osaamista. Tätä pidänkin olennaisena. Kun nyt muutetaan työn perässä, on siirtymisavustuksia ja tukia sinne ja tänne. Ennen sotia ei ollut. Millä keinoin tehtiin matkaa 1800-luvulla, kun siirryttiin kimpsuineen kampsuineen lapsineen ja mahdollisesti lehmineen paikasta toiseen? Millaiset sairaudet vaivasivat Hällströmejä ja muita maassa- ja maastamuuttajia? Miten pystyttiin iloitsemaan, tuntemaan, rakastumaan? Mikä ratkaisi todellisen menestyksen?

Muuan ystäväni tekin selvityksen, yritysjohtajien parissa nyt 2000-luvulla, siitä mikä tekee johtajaksi. Yhdeksi menestystekijäksi nousi ohje: Ole pitkä, ole mies!
Viime vuosisadoilla ei tarvinnut varmaan olla pitkäkään, mutta pitkälle sinut auttoi, jos olit mies. Olit ykkösperijä, olit ykköskoulutettava. Demokratia ja tasa-arvo olivat kaukana.

Ratkaisevana myönteisenä vaikuttajana pidän koulutusta. Suomen salaisuus tänäkin päivänä on koulutus, koulutus, koulutus. Kun Pohjanmaalla ollaan, pitää omakehukin ottaa mukaan ja trossata reippaasti. Työmies Aleksi Ruohosen tyttärentyttärestä Riitta Mariasta saattoi kirkkaasti ja omin varoin tulla filosofian lisensiaatti, filosofian kunniatohtori, kauppatieteiden kunniatohtori, Kokoomuksen kansanedustaja 20 vuodeksi, opetusministeri kolmeksi vuodeksi, eduskunnan ensimmäinen naispuolinen puhemies vieläpä yhdeksille valtiopäiville sekä Suomen historian ensimmäinen naispuolinen valtioneuvos. Aleksin tytär Aune Maria ei päässyt oppikouluun rahan puutteen vuoksi, vaikka opettajat kävivät kilvan pyytämässä, mutta kolme tytärtään hän kasvatti henkeen, ettei ole sitä ovea, josta tyttö ei mene yhtä hyvin sisään kuin poikakin.

Miten kirjoittikaan kouluun kovin halunnut virtolainen Johannes Jaskari, joka lähti Amerikkaan 1898.

”Muistan vielä sen ajan, jolloin olin kouluiässä. Ensimmäinen hirsikoulu tehtiin kirkonkylään. Olin 9 vuoden vanha, kun istuin hirsikuorman keulalla hevosta ajamassa vietäessä koululle rakennushirsiä. Muutapa en sitten koulusta osakseni saanutkaan. Sen aikaisilla vanhemmilla ihmisillä oli sellainen käsitys, että on kylliksi, kunhan poika osaa lukea.”

Nykyisten vaikeiden vuosien elämänmuoto ei pääpiirtein ole erilainen. Työn perään on lähdettävä kotimaassa tai ulkomaille, uusiin oloihin ja ihmisiin on totuttava. Hällströmiläiset ovat eittämättä löytäneet aikaa lauluun ja tanssiinkin, ja oma huumorinsa heillä on varmasti ollut, jos kohta itsehillintä on näillä main arvostettu ominaisuus: Hillitte ittes, sanoo pohjalainen ystäväni.

Mutta upeaa on ollut itsehillintä Karjalankannaksellakin tilanteessa, jossa on ollut jätettävä aivan kaikki. Isänäidin puoleinen sukulaiseni Antti Henttonen on Irma-Riitta Järvisen kanssa koonnut teoksen Elämä o lustii. Siinä kerrotaan päivästä, jolloin me lähdimme Enson asemalta evakkoon kaksivuotissyntymäpäivänäni 18.6.1944.

”Kuuttilan mummo Eeva Olkinuora teki evakkokuormaa leskityttärensä Martan ja miniänsä Helvin kanssa. Oli kiire maantielle, jota venäläisten maataistelukoneet valvoivat. Ainoaksi osoitteeksi oli annettu: pohjoiseen päin. Nuoremmat naiset hieman itkeskelivät kuormaa tehdessään. Silloin Eeva-mummo toruskeli lempeästi: Tytöt, ei pie itkee, itku pittää säästää pahhaa paikkaa!”

Tällainen elämänote olisi hyvä tänäkin päivänä.
Riitta Uosukainen