Petter ja Elisabet Hällströmin sukuseuran sukukokous, Vaasa 16.6.2018, Teppo Ylitalo, Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja.

Juhlapuhe

Kunnioitetut Hällströmin suvun vanhimmat, suvun jäsenet, ja tekin sukuun ängenneet vävyt ja miniät, arvoisa Vaasan kaupungin edustaja, hyvät ystävät,

Lämmin kiitos kutsusta. Onpa mukava päästä osallistumaan juhlaanne. Monista yrityksistä huolimatta en ole kylläkään onnistunut pääsemään sukuun jäseneksi. Esivanhempain linjaa Hällströmeihin ei ole löytynyt millään, eikä avioliiton kautta ole ollut senkään vertaa mahdollisuuksia.

Hauska sattuma muuten, että tietämättämme päädyimme puhumaan samaan juhlaan äitipuoleni kanssa, joka on täällä Vaasan kaupungin edustajana. Näin ne sukuverkostot levittäytyvät.

Erityinen kiitos Sirkka Uschakoffille, joka varasi jo hyvissä ajoin kalenterista tilaa ja on pitänyt hyvää huolta puhujasta pitkin matkaa. Niin että ihan vain tiedoksi, että jos puhe ei miellytä, niin tiedätte ketä syyttää. Suurin osa teistä ei varmaankaan tunne minua. Mutta älkää olko pahoillanne, se ei ole teidän syynne. Minäkään en nimittäin tunne suurinta osaa teistä. Olen kotoisin Lapualta ja asustan nykyään Seinäjoella. Olin pitkään töissä Vanhan Paukun Kulttuurikeskuksessa, mutta nyt jo muutaman vuoden viihtynyt tutkimustyössä. Toimin Helsingin yliopiston Seinäjoen-filiaalissa eli Ruralia-instituutissa. Päätyöni on tällä hetkellä Kuortaneen historian kirjoittaminen. Väitöstutkimus, joka etenee vaihtelevalla tahdilla, käsittelee maakunnallisen identiteetin rakentumista Etelä-Pohjanmaalle.

Olen ollut siinä mielessä heikkoluonteinen, että minut on saatu ylipuhuttua erilaisiin yhteisiin rientoihin.

Sukututkimuksesta innostuin yläaste-iässä jostain merkillisestä syystä, jota en itsekään tiedä. Sillä seurauksella, että olen ollut Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtajana nyt jo 7 vuotta, eli nyt alkaisi kyllä olla aika tehdä tilaa nuoremmille, jos vain olisi ymmärrystä. Suomen Kotiseutuliitossa olen toiminut varapuheenjohtajana kolmisen vuotta, se on nyt vielä aika kohtuullista.

Omasta ja Suomen Sukututkimusseuran puolesta haluan lämpimästi onnitella teitä hällströmiläisiä. Te

olette kokoontuneet aktiivisesti, tehneet laadukasta tutkimusta, koonneet tietoja ja kuvia. Te olette rakentaneet sukuyhteyttä, kertoneet tarinaa siitä mitä  Hällströmiläisyys ja hällströmiläiset juuret tarkoittavat. Erityisesti huomiota kiinnittää laaja julkaisutoiminta. Se ja koko toiminnan kirjo ansaitsevat ison hatunnoston. Kiitos teille, aktiiviset toimijat ja tekijät. Aina välillä meiltä ihmisiltä unohtuu, että asiat eivät tapahdu itsestään, vaan kaiken takana on paljon vaivaa, murehtimista ja osaamista. Ei kiittäminen sitä mitenkään helpommaksi tee, mutta jos nyt vähän kuitenkin toisi hyvää mieltä. Siis kiitos.

Dear international guests,
It is a great pleasure for me to see so many of you, who have come a long way to meet your family members and to get to know your family roots here in South Ostrobothnia. My name is Teppo Ylitalo and I’m the chair of the Finnish Genealogical Society. I hope you will meet here some new family members – and please feel free to say hello especially to those who doesn’t speak English. It doesn’t matter if you don’t share a language, just do what we do: speak up. And when you voice is loud enough, your new Finnish friend will understand you. Works every time, trust me, been there, done that.

Hyvät hällströmit,

Minulle on varattu puheaikaa puoli tuntia. Siis 30 minuuttia! Ei pappikaan saa kirkossa kuin puolet siitä. Eikä sitäkään aina tahdo jaksaa kuunnella. Niin että aika mahdoton yhtälö tämä on. Mutta koska aikaa nyt kuitenkin on, niin tässä on ehkä mahdollisuus pysähtyä hetkeksi joidenkin sukuajatusten äärelle. Ja jos tulee uni kesken kaiken, niin ei se haittaa, mutta kuorsaaminen on tietysti vähän epäkohteliasta.

Aloitetaan eräästä tapauksesta Helsingissä. En tiedä mahtoiko kukaan teistä olla paikalla, ehkä ei koska on siitä kuitenkin jo aika kauan, vuosi oli nimittäin 1836. No jos kukaan teistä ei ollut siellä, niin minäpä kerron, mitä sattui. En minäkään siellä ollut, mutta poijat on kertonut. Eli Helsingissä 182 vuotta sitten pohjalaisen osakunnan lähetystö oli tapaamassa inspehtoriaan, professori Gustav Gabriel Hällströmiä. Tämä Suomen fysiikan tutkimuksen isäksikin nimitetty herra oli siis Petter ja Elisabet Hällströmin pojanpoika. Hän oli erittäin ansioitunut ja nautti suurta arvonantoa, mistä näkyvimpänä osoituksena oli hänen jälkipolviensa aatelointi nimellä af Hällström.

Tämä kuusikymppinen professori oli toiminut pohjalaisten inspehtorina eli osakunnan valvojana yli neljännesvuosisadan. Opiskelijoiden arvostus oli kylläkin alkanut rapista vuosien varrella. Venäjällä ja siihen kuuluvassa Suomessakin elettiin nimittäin taantumuksen vuosia. Yhteiskuntaa hallittiin kurilla ja järjestyksellä, ja vallitsevaa järjestystä vähänkin horjuttavat vapaamieliset aatteet pyrittiin tukahduttamaan alkuunsa. Oli selvää, että yliopistot nähtiin potentiaalisina kapinapesäkkeinä. Ja kuinka ollakaan, nimenomaan pohjalaiset ylioppilaat aiheuttivat viranomaisille jatkuvasti harmaita hiuksia. Niin paljon että osakunta oli jo määrätty jaettavaksi.

Ylioppilaat pitivät – osin syystä, osin syyttä – yliopiston virkamiehiä ”orjamielisyyteen asti lojaaleina” venäläiselle taantumushallinnolle. Tällaisessa maineessa oli myös Hällström, joka oli pidättyväinen ja tyypillinen varovaisuuspolitiikan kannattaja. Vuonna 1836 Hällström valistikin nuoria suojattejaan hyvin kuvaavasti (tietysti ruotsiksi, mutta tässä nyt suomennettuna): ”Tiedättekö herrat, minä olen pitkän virkamieskauteni aikana havainnut, että on parasta olla ponnistelematta virtaa vastaan.” Kuten arvaatte, riehakkaiden pohjalaisylioppilaiden parissa tämä herätti lähinnä ivallista hilpeyttä. Porukan päässilimääsin, Pietarsaaressa syntynyt tuleva kansallisrunoilija J. L. Runeberg, höysti ivaa vielä purevalla sanaleikillä: ”Det var ingen häll i strömmen.” Tämä Hällström-nimeen perustuva sanaleikki ei toimi suomeksi, mutta tokaisun voisi vapaasti kääntää, että eipä ollut yhtäkään kiveä koskessa.

Aika paljon on vettä virrannut Pohjanmaan joissa noiden vuosien jälkeen. Mutta ehkäpä jotain samantapaista aateilmastoa tuntuu tässäkin ajassa. Jälleen käydään rajankäyntiä, millä tavalla ja millä vauhdilla yhteiskunnan keskeisiä rakenteita pitäisi uudistaa. Joskus aina kuulee jonkun toivovan, että kun olisi saanut elää jotakin historian murrosaikaa, vaikkapa noita 1830-luvun suomalaisuuden syntyvuosia, suomalaisuukristinuskon syntyvaiheita tai Ranskan vallankumousta. Siinä kohtaa kyllä loksahtaa suu auki, sillä koskaan ikinä ei ole eletty niin suurta murrosaikaa kuin nyt. Niin että miltä se nyt tuntuu, elää yhtä historian käännekohtaa. Muistatteko olla siitä kiitollisia kun aamuisin heräätte?

Aika paljon raadollisemmalta se murrosaika taitaa näyttää arkipäivässä kuin historiankirjojen sivuilla. Halusimme tai emme, me elämme suurta yudelleenmäärittelyn aikaa. Tämä uudelleenmäärittely koskettaa kaikkia elämän tasoja: maailmanpolitiikkaa, talousjärjestelmää, suomalaista yhteiskuntaa, alueellista ja paikallista hallintoa ja lopulta yksittäisen ihmisen arkea ja elämäntapaa.

Yksi uudelleenmäärittelyn väline ja symbolikin on uusi EU:n tietosuoja-asetus, jota alettiin soveltaa muutama viikko sitten. Sitä minun on täällä pyydetty hieman avaamaan sukututkimuksen näkökulmasta. Sillä tässä asiassa on joidenkin koskissa on ollut vähän isompiakin kivipaaseja. Innokkaimmat ovat jo ehtineet manata maailmanloppua ja jotkut pöhköt virkamiehet ovat ehtineet antaa täysin järjettömiä tulkintaohjeita, joilla ei ole sen enempää tekemistä asetuksen kuin arkijärjenkään kanssa.

Tietosuoja-asetuksen lähtökohta on oikeasti hyvä ja tarpeellinen: sillä suojataan, ettei elävien henkilöiden henkilötietoja käytetä rajoittamattomasti ilman niin, että henkilöillä itsellään ei olisi mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Asetus kohdistuu ennen muuta Facebookin ja Googlen kaltaisiin henkilötietojen massakäsittelijöihin, mutta säädökset koskevat yhtä lailla pienimpiäkin toimijoita. Niiden kohdalla se toimii osin hyvin, osin huonosti.

Miten asetusta ja siihen liittyvää kansallista lainsäädäntöä tulkitaan  sukututkimuksen näkökulmasta, me emme vielä tarkasti ottaen tiedä. Suomen Sukututkimusseurassa on tehty alustavia linjauksia, jotka sitten virallistetaan uusissa käytännesäännöissä, toivottavasti mahdollisimman pitkälle sellaisenaan.

Yksityiskohtiin ei varmaankaan tässä kannata mennä, mutta totean kuitenkin muutaman keskeisen asian. Ensiksi, tietosuoja-asetus ei koske kuolleita henkilöitä. Valtaosaan sukututkimuksesta se ei siis vaikuta mitenkään. Toiseksi, kotitalouspoikkeus sulkee niinikään ulkopuolelle vain omassa piirissä tapahtuvan tutkimuksen, ei kuitenkaan koskaan julkaisutoimintaa eikä sukuseuratoimintaa, ei myöskään verkon sukupuu-palveluissa tapahtuvaa tietojen jakamista, koska niissä käyttäjä ei voi täysin määrätä, ketkä kaikki ja millä tavalla pääsevät näitä tietoja näkemään ja käsittelemään.

Sukututkimukselle, jossa käsitellään eläviä ihmisiä, on kuitenkin olemassa nimenomainen käsittelyperuste, jonka nojalla sitä voidaan harjoittaa yleistä etua koskevan tehtävän suorittamiseksi historiallista tutkimusta varten. Tässä suhteessa oleellista on, että Suomen Sukututkimusseura sai yhdessä irlantilaisten kanssa asetuksen johdantolausekkeeseen nimenomaisen maininnan sukututkimuksesta. Silloin oltiin häll i strömmen, ja ellei oltaisi oltu, puhuttaisiin nyt aivan eri tason sääntelystä.

Kolmanneksi, asetus velvoittaa sukukirjan tekijöitä ja sukuseuroja entistä laajempaan informointiin, ei siis luvan pyytämiseen, vaan informointiin. Sukututkimusrekisterin olemassaolosta on tiedotettava sukuseurassa aktiivisesti ja mahdollisimman monikanavaisesti. Aina kun tietoja kerätään henkilöiltä itseltään, on heille tiedotettava käsittelyn tarkoituksista, jotta he voivat halutessaan käyttää kontrollioikeuksiaan. Jokaisen toimivan rekisteröidyn yhdistyksen on laadittava sisäiseen käyttöönsä seloste käsittelytoimista (ei siis enää rekisteriselostetta), ja siinä on kuvattava myös sukututkimusrekisterissä tapahtuva henkilötietojen käsittely. Sukuseuran verkkosivustolla julkaistua selostetta käsittelytoimista voidaan käyttää myös informointivelvoitteen toteuttamisen välineenä.

Informointia ei ole tarpeen suorittaa takautuvasti, mikäli rekisterinpitäjä on hankkinut tiedot aiemmin noudattaen henkilötietolain määräyksiä (tarkoittaa erityisesti tiedottamisvelvollisuutta). Sukututkimusseura on myös ehdottanut alustavissa linauksissaan, että niiltä osin kuin informointi vaatisi kohtuutonta vaivaa tai se todennäköisesti estäisi tai vakavasti heikentäisi sukukirjan julkaisemista, informointia ei tarvitsisi toteuttaa. Tällöin sukukirjassa toteutettaisiin suojatoimena henkilötietojen minimointi niin, että niiltä eläville henkilöille, joille ei lähetetä jäljennöstä omista tiedoista, kirjataan sukukirjaan ainoastaan etunimi, sukunimi ja syntymävuosi. 

Kuulostaako monimutkaiselta? Ei hätää. Sukututkimusseura on julkaissut aiheesta ohjeet ja asiakirjamallit, ja loppukuussa tulee vielä lisää. On kylläkin syytä painottaa että ne ovat edelleen tässä vaiheessa alustavia, kunnes viranomaiset saavat käytännesäännöt vahvistettua. Pelolla saatikka suuttumuksella ei näihin uusiin säädöksiin kannata suhtautua, vaan pikemmin Gustav Gabriel Hällström-mäisellä tyyneydellä. Näitä säädöksiä ei ole tehty sukututkimusta varten, mutta sukututkimuskin joutuu niihin sopeutumaan.

Haluan nimittäin vielä painottaa: elävien henkilöiden henkilötietojen asianmukainen ja laadukas käsittely on ilman muuta sukututkimuksen ehdoton perusedellytys. Tämä koskee kaikkea sukutoimintaa, mutta aivan erityisesti verkossa toimivia sukupuu-ohjelmia. Vastuullinen henkilötietojen käsittely ja kunnioittava suhtautuminen yksityisyydensuojaan kuuluvat automaattisesti tämänpäivän suku- ja kotiseutututkimukseen, ja niiden kautta lunastetaan myös suomalaisen sukututkimus- ja sukutoiminnan tulevaisuuden toimintavapaudet.

Sillä hyvät ystävät,

Sukututkimus nauttii tämän päivän Suomessa poikkeuksellisesta myötätuulesta. Aika laajasti – joskaan ei vieläkään tarpeeksi laajasti – ymmärretään, että sukututkimus, sukutoiminta ja kaikkinainen kotiseututyö ei ole pelkkää sirkushuvia, vaan sillä on laajempi tehtävä. Olen kuvannut sukututkimusta yhteiskunnalliseksi liimaksi, joka liimaa meidät yhteen. Se osoittaa, että meillä on yhteisössämme oma paikkamme ja oma tehtävämme, jota emme suorita pelkästään omaksi, vaan myös yhteiseksi hyväksi. Nykyaikainen sukututkimus kyseenalaistaa yksilön oikeuden määrätä yksin tekemisistään, ihmissuhteistaan ja omista ominaisuuksistaan. Sukututkimus osoittaa, että me emme ole yksin, emmekä aloita koskaan tyhjältä pöydältä. Me kuulumme – aina – perheeseen, sukuun ja yhteisöön. Eikä se suku ole meille valinta, se on etuoikeus.

Today, genealogy, family gatherings and varied local heritage work in Finland are more popular than ever before. It is an obvious consequence of changes in how we sense the community, how not so many families have any more three or four generations living under the same roof, how family members have moved quite far away both in fysical and mental meaning, how the whole concepts of family and local community are under a serious redefinition. Genealogy and family gatherings are our time answers to producing, building up and sharing the sense of social cohesion. And in the end, what is genealogy more than an attempt to find yourself, to define yourself, even to construct yourself. Genealogy is a way to set yourself as a link in the chain of generations.

Ehkä kaikkein selkeimmin sukutoiminta ja kotiseututyö julistavat paikallisuuden ja pienten yhteisöjen voimaa ja merkitystä. Ei ole kovin kauan siitä, kun ajateltiin että maailma tulee vääjäämättä yhdentymään niin, että ei ole enää väliä missä maassa tai millä paikkakunnalla asuu, kun tietoliikenneyhteydet ja nopea matkustus häivyttävät paikan ja etäisyyden merkityksen. Kävi aivan päinvastoin. Suurin osa ihmisistä ei haluakaan olla maailmankansalaisia, jotka eivät kotoisin oikein mistään. Me tarvitsemme juuret, me tarvitsemme identiteetin, me tarvitsemme kotimaan, me tarvitsemme kotiseudun ja me tarvitsemme suvun. Siksi että voisimme tuntea kuuluvamme johonkin, siksi että sen varassa me pystyisimme ja osaisimme kasvaa parhaiksi itseksemme, siksi että uskaltaisimme yrittää ja kaatua ja nousta uudelleen, siksi että se antaa meille voimaa, turvaa ja välittämistä.

Arvoisat hällströmit,
Olen monesti lainannut erästä hällströmin suvun jäsentä, ja meinaan tehdä sen taas. Tunnettu musiikkimies Heikki Klemetti kirjoitti tonttinsa rajapyykkeihin Kuortaneella sanat: ”Pyykki on pantu ja pysyy. Pysy lujana omalla maalla, oma maa vielä sun kuntoas kysyy”. Kuinka kohottava ja ihanteellinen, omaa aikaansa kuvaava yli satavuotias julistus. Mutta ehkäpä on lupa ajatella, että nuo Klemetin sanat ovat yhä ajankohtaiset, tänään ja täällä. Sukupolvien rajapyykit, hällströmien perintö on pantu ja pysyy. Se kulkee ikuisesti teidän mielissänne ja sydämissänne. Mutta sen mukana kulkee myös velvoitus: Oma maa vielä sun kuntoas kysyy.

Ei se kysy, miten hyvin sinä tunnet sukusi historian tai montako sukupolvea taaksepäin sinulla on esivanhemmat tiedossa. Eikä se kysy, miten rikkaaseen perheeseen synnyit tai miten merkittäviä tekoja esi-isäsi ja -äitisi tekivät. Sen sijaan se kysyy, haluatko sinä sillä arvokkaalla henkisellä perinnöllä, jonka olet menneiltä sukupolvilta saanut, haluatko juuri sinä olla rakentamassa omasta yhteisöstäsi ja yhteiskunnastasi parempaa. Oletko sinä valmis tinkimään omastasi yhteiseksi hyväksi: auttamaan, tukemaan ja kantamaan sukulaistasi, ystävääsi, lähimmäistäsi.

Mitähän mahtaisivat nuo varhaiset hällströmit meille tämän ajan ihmiselle sanoa, jos voisivat vuosien takaa terveisensä lähettää? En usko, että he kehottaisivat ostamaan uudempia ja hienompia tavaroita, tekemään pidempiä työpäiviä tai hankkimaan mahdollisimman paljon elämyksiä. Minä uskon, että he yksinkertaisesti sanoisivat: Pitäkää huolta toisistanne. Me olemme saaneet menneiltä sukupolvilta paljon. Nyt on meidän vuoromme antaa. Se on tämänkin sukujuhlan tärkein, velvoittava sanoma.

Sen sanoman äärellä tuntuu sopivalta lopettaa – ikään kuin pienenä rukouksena – lauluntekijän pyyntöön:

Kätemme vahvista työhön / tueksi toivottoman,
viitaksi laumastaan eksyneen harhailijan.
Mieliimme rohkeutta anna / katsoa myrskyä päin,
eteenpäin astua edessä myös käskijäin.
Kuljeta ja johda!
Tähtenä nyt hohda,
ilta kun saapuu ja matkamies hämärään jää.
(Pekka Ruuska)